Epävakaat (unstable) harjoitusmenetelmät - Jees vai Nou?

by tommi paavola in , ,


Periaate: Liikeympäristön spesifisyys, Tasapainotila, Liikkuvuus+Liikehallinta
Sovellus: Epävakaus (instability) harjoitusstrategiana ja -sovelluksena


Monet fysiikkaharjoittelun asiantuntijat vaikuttavat olevan sitä mieltä, että harjoittelu epävakailla alustoilla (unstable surface) on pääosin energian ja ajan hukkaa. Näillä harjoitusmuodoilla (unstable tai instability training) ei siis heidän kokemuksensa/tutkimuksensa mukaan ole juurikaan positiivista siirtovaikutusta ainakaan suorituskykyyn tai varsinkaan voimaominaisuuksiin. Isommatkin organisaatiot, kuten NSCA (National Strength and Conditioning Association), näyttäisivät ottaneen selkeän kannan asiaan epävakaiden harjoitusalustojen käyttöä vastaan ja tutkimusnäyttöäkin löytyy. Ja vaikkei omalla filosofiallani tässä yhteydessä olekaan paljon painoarvoa, niin sanottakoon, että olen itse samoilla linjoilla lukuunottamatta rajattua käyttöä tietyissä prehab-/rehab-tavoitteissa. Eli asia on loppuun käsitelty! Case closed ja lyhyt blogi…

“Oh, just one more thing, Mr Paavola…”, sanoisi telkusta tuttu etsivä Columbo ja kaikki tietäisivät jonkun puutteen tai reiän alibista ja todisteista löytyneen.

Jos tätä teemaa ‘instability’ tai ‘epävakaisuus’ pohtisi kuitenkin vielä ihmisliikkeen periaatteiden valossa eikä heitettäisi ihan koko konseptia roskikseen vain yhden käyttöstrategian perusteella. Nyt nimittäin näyttäisi siltä, että koko instability training -ajatus ollaan hylkäämässä, vaikka suurin osa tai kaikki tutkimuksista, todisteista ja kokemuksista liittyy nimenomaan epävakaan ALUSTAN käyttöön, ei välttämättä kaikkeen epävakaisuus-harjoitteluun.

Epävakaa alusta on ihmisliikkeen periaatteidenkin valossa aika loogisesti havaittavissa rajoittuneeksi strategiaksi, sillä ihmisliikkeen liikeympäristö on lähes puhtaasti vakaa ja tukeva lukuunottamatta erityisvälineitä ja -tilanteita, kuten tasapainoilu epävakaalla alustalla (surffilauta, slackline) tai epätodennäkoisen vakavassa tositilanteessa, jossa normaalisti tukeva alusta muuttuu epävakaaksi (maanjäristys tms.) Mutta jopa näennäisesti ‘epävakailla’ alustoilla, kuten voimistelupuomilla tai luistelujäällä, itse alusta ei liiku ja tärise, vaan epävakaus johtuu kosketuspinnan pienemisestä ja/tai kitkan vähentymisestä. Tasapainon kehittäminen elämän ja useimpien urheilulajien tarpeisiin tapahtuukin parhaiten harjoittelemalla dynaamisen liikkeen kontrollia stabiililla alustalla pikemmin kuin harjoittelemalla liikkeen eliminointia epästabiililla alustalla. Ja ainakin spesifisyys-periaate taitaisi olla samaa mieltä.

Mutta samalla periaatteella ja logiikalla voisi olla kuitenkin perusteltua soveltaa epävakaus-strategiaa liikkeen muiden osatekijöiden osalta. Epävakaita (instability) tilanteita kun esiintyy urheilussa jatkuvasti. Itse asiassa voisi ehkä sanoa, että monta kertaa urheilijan kyky vastata 'epävakaaseen' tilanteeseen tai haasteeseen, ratkaisee pelin/ottelun/kilpailun.

Kun teini-ikäisenä harrastelin judoa Mikkelissä, niin yhtenä päivänä harjoituksiin saapui muutamia japanilaisia vieraita, jotka nopeasti opettivat meille käytännössä miten vastustaja (allekirjoittanut) saatetaan horjuttamalla epävakaaseen asentoon ja avataan mahdollisuus heittoon. Toisaalta taas joukkuepeleissä hyökkääjä saavuttaa edullisen aseman harhauttamalla ja pakottamalla puolustajan ottamaan ylimääräisiä askelia tasapainonsa ylläpitämiseksi. Slopestyle:ssa freestylehiihtäjä voi tulla hypystä alas toispuoleisessa asennossa ja joutua välittömästi korjaamaan suuntaa pysyäkseen radalla. Sulkapalloilijan taas on ylipitkän kurotuksen jälkeen salamannopeasti oltava vastaanottamassa seuraavaa lyöntiä uudessa asennossa.

Urheilulajit ovat siis täynnä epävakaita asentoja. Tasapainoiseen asentoon palaaminen onkin edellytys monista suorituksista selviytymiseen ja voitokkaaseen mittelöön. Myös loukkaantumiset liittyvät usein epävakaaseen liikkeeseen tai tilaan, jonka tuloksena urheilija kaatuu tai tekee refleksiivisen korjausliikkeen. Epävakaus lajin ominaisuutena ja haasteena voisikin nostaa ‘mukautumiskyvyn’ (adaptability) tärkeäksi tavoitteeksi harjoittelussa.

Jos epävakautta siis esiintyy yleisesti suorituksessa, niin siitä selviämistä olisi silloin varmasti hyvä harjoitella. Sen sijaan, että käyttäisimme epävakaita alustoja suorituskyvyn harjoittelussa, voisimme ehkä pyrkiä luomaan lajille tyypillisempiä epävakaus-ärsykkeitä perusliikemallien harjoittelun yhteyteen.  Ja kun kehon hallinta progressivisesti ensin eri perusasennoissa ja -liikkeissa kehittyy ja kaipaa uutta ärsykettä, niin siihen voidaan toki liittää myös epävakaita (instability) harjoitusvälineitä, tosin autenttisen liikeympäristön haasteiden mukaisesti. Tavoitteena on löytää se oikea liikkeen elementti ja kuormittaa sitä täsmällisesti positiivista siirtovaikutusta tuottavalla tavalla.

Fitness = An ability to adapt to various environments and stimuli creatively and effortlessly.
— Thomas Myers

...ja onhan tuo sen verran hyvin sanottu, että laitetaan vielä suomennoskin:

Hyvä fyysinen kunto = kyky sopeutua erilaisiin ympäristöihin ja ärsykkeisiin vaivattomasti ja luovasti.
— Thomas Myers (käännetty suomeksi)

SUOMI 100 VUOTTA!!

Tämän vuoden kestävän 52-projektin tavoitteena on:

-          Kunnioittaa 100-vuotiasta Suomea julkaisemalla kirjoitus per viikko vuoden ajan (52)

-          Osallistua suomalaiseen valmennuskeskusteluun ja kollektiiviseen kehittymiseen

-          Ihmetellä ihmisen liikkumisen periaatteita ja antaa niistä esimerkkejä ja sovelluksia

-          Antaa ‘uudet lasit’ fysiikkavalmennuksen tarkasteluun (uusi perspektiivi)

-          Piilottaa ‘pikku kiviä kenkään’ ajatusprosessin aktivoimiseksi (mukavuusalueen haastaminen)


"Toistoja ilman toistoja" (N. Bernstein)

by tommi paavola in , ,


Periaate: Variointi (mikrovariointi), Tehtäväohjautuvuus, Siirtovaikutus
Sovellus: Systemaattinen ja satunnainen mikrovariointi perusliikemalleissa

Variointi-periaate on monelta osin hyvin tunnettu mutta toisaalta usein myös aliarvostettu tai vähintäänkin alihyödynnetty. Varioinnin edut harjoittelun tulosten progressiivisen kehityksen (ja pysähtymisen ehkäisemisen) kannalta tunnetaan. Myös sen positiivinen vaikutus monipuolisen kehittymisen kannalta on yleisesti hyväksytty. Silti variointi-periaatteen syvempi soveltaminen urheilun haasteiden näkökulmasta on kenties jäänyt toisten tavoitteiden ja strategioiden varjoon.

Urheilijalle ‘mukautumiskyky’ (adaptability) on yksi tärkeimmistä suorituskyvyn ominaisuuksista. Sillä tarkoitetaan käytännössä kykyä vastata onnistuneesti lajin vaihteleviin vaatimuksiin. Jokainen tilanne ja ärsyke on edellisestä ja seuraavasta poikkeava ja uniikki – näin sama liike ei koskaan toistu juuri samalla lailla. Pallopeleissä tai kamppailulajeissa tämä on helppo todentaa seuraamalla lajia mutta sama on totta myös vähemmän monimutkaisissa liikeyhtälöissä. Myös golfin puttauksessa ja jonglööraajan liikkeessä on variointia. Huomattavaa on lisäksi se, että mitä parempi puttaaja ja jonglööraaja on kyseessä, sitä enemmän variointia liikkeessä tapahtuu – lue ‘mukautumiskykyä’. Urheilija on sitä ‘urheilullisempi’, mitä moninaisimpiin tilanteisiin ja ärsykkeisiin hän pystyy onnistuneesti vastaamaan.

Variointi-periaatetta voi harjoittelussa soveltaa monella eri tavalla ja tasolla. Voimme varioida liikkeitä, liikemalleja ja harjoitteita saman tavoitteen sisällä (=makrotason variointi). Toisaalta voimme myös varioida yhden liikkeen sisäisiä muuttujia hyvinkin pienillä muutoksilla toteutuksessa (=mikrotason variointi). Variointi-periaate nostaa pöydälle myös kysymyksen siitä mikä on tietyn liikkeen ‘oikea tekniikka’ eli miten joku liike tulisi oikeaoppisesti toteuttaa. Onko olemassa yksi oikea tapa tehdä liike vai voiko liikemalleja ja harjoitteita muunnella tavoitteen ja tehtävän mukaan?

Kuilu harjoittelun ja urheilussa liikkumisen välillä syntyy joskus, kun oheisharjoitteluliikkeen tekniset kriteerit 1) rajoittavat siirtovaikutusta lajisuoritukseen 2) pakottavat jokaisen yksilön samaan muottiin 3) vähentävät monipuolisten liikeratkaisujen kehittymistä ja mukautumiskyvyn parantumista. Esimerkkinä tästä dilemmasta voisimme ottaa vaikka tennispelaajan, joka kentällä liikkuessaan ottaa monia askeleita (‘askelkyykkyjä’) erilaisissa tilanteissa, suunnissa ja asennoissa optimaaliseen lyöntiasentoon pyrkiessään. Askellus (tai askelkyykky) on siis lajille tyypillinen liikemalli, jota oheisharjoittelussakin voimme toteuttaa. Toteutammeko fysiikkatreeneissä pelkästään ns. teknisesti puhtaita ‘kuntosaliaskelkyykkyjä’ vai useampia erilaisia variaatioita perustuen lajin vaatimuksiin? Valmistammeko urheilijaa yhteen liikeratkaisuun vai kehittämmekö hänen mukautumiskykyä rikkaassa ja jatkuvasti muuttuvassa ärsykeympäristössä (peli) toimimiseen?

Mikrovariointia voi toteuttaa harjoittelussa vaikkapa muuntelemalla liikettä systemaattisesti, tai satunnaisesti, jokaisen sarjan tai jopa jokaisen toiston osalta. Liike itsessään siis pysyy ‘samana’ ja variaatiot poikkeaavat toisistaan vain vähän. Voisimme vaikka varioida jalkojen asentoa kyykyssä tai käsien asentoa työntöliikkeessä mutta vain joitain senttejä kerrallaan ja yleensä aloittaen urheilijalle tutuimmasta ja helpoimmasta. Parhaimmillaan mikrovariointistrategiaan kannattaa yhdistää muitakin toiminnalliselle liikkeelle ominaisia periaatteita, kuten tehtäväohjautuvuus ja ulkoinen ärsyke/palaute. Tässä sovelluksessa annetaan muutama perusesimerkki mikrovarioinnin toteutuksesta.

A movement is correct when it correctly fits a motor problem just as a key easily opens a lock.
— Nikolai Bernstein

SUOMI 100 VUOTTA!!

Tämän vuoden kestävän 52-projektin tavoitteena on:

-          Kunnioittaa 100-vuotiasta Suomea julkaisemalla kirjoitus per viikko vuoden ajan (52)

-          Osallistua suomalaiseen valmennuskeskusteluun ja kollektiiviseen kehittymiseen

-          Ihmetellä ihmisen liikkumisen periaatteita ja antaa niistä esimerkkejä ja sovelluksia

-          Antaa ‘uudet lasit’ fysiikkavalmennuksen tarkasteluun (uusi perspektiivi)

-          Piilottaa ‘pikku kiviä kenkään’ ajatusprosessin aktivoimiseksi (mukavuusalueen haastaminen)