Elämysharjoittelua ja extreme-kokemuksia

by tommi paavola in


Elämyksellisyys on vissiin tätä päivää harjoittelussa. Tai ehkä se on aina ollut, mutta eri muodoissa. Tänään halutaan extreme-harjoituksia, joista tulee hirmu fiilis joka kerta. Nyt on vallalla erilaiset special force-esteradat sun muut mutajuoksut, ainakin meillä Amerikassa. Joka tuutista tulee joku extreme haaste silmien eteen. Kaikki haluaa treenata kovaa, kylpea maitohapossa ja kokeilla rajoja. Haetaan elämyksellisyyttä ja varmaan myös sitä porukkahenkeä mikä kovassa paikassa syntyy. Eipä silti, onhan noita itsekin harrastettu ja hienoja muistojakin on jäänyt – voi sitten ukkona kertoa lapsen lapsille.

Pari kysymystä tällaisen pilkunviilajan näkökulmasta voi kuitenkin syntyä…

Ennen sitä kai jotenkin uskottiin tai ajateltiin, että ‘kovaa harjoitteleminen’ pitää ansaita. Ei lähdetty repimään ennen kuin oli ‘pohjat’ kunnossa. Rakennettiin ensin tukeva perustus ja sitten vasta tiiltä toisen päälle.  Mutta tarvitaanko niitä ‘pohjia’  yhtään mihinkään? Vai poltetaako vaan kumia Kiviset & Soraset –tyyliin ilman pohjaa?

Joku viisas on sanonut että: “Ensin tee hyvin, ja sitten voit tehdä paljon.” Eli kai siinä taitoon ja tekniikkaan viitataan perustana määrälliselle tekemiselle. Vai tehdäänkö vaan sellaisia liikkeitä hirveä määrä, joihin tekniikkaa tarvitaan minimaalisesti? Tai mitäs sitten jos tehdäänkin tekniikkaliikkeitä huonosti ja kunto ja fiilikset vaan nousee? Onko laadulla väliäkään?

Motivaatio ja flow-fiilis on kyllä varsin olennainen tekijä harjoittelussa, mutta toisaalta elämyksellisyys jättää helposti pois kaikki ‘tylsät’ treenit, kuten palauttavat toimenpiteet. Toisaalta tehdään usein vain sitä, missä ollaan jo aika vahvoja ja unohdetaan ‘heikkouksien’ parantaminen ja rajoittavien tekijöiden harjoittelu. ‘Kärsivallisyys’ tai ‘suunnitelmallisuus’ eivät taida kuulua elämyksellisen treenaamisen suosikkiterminologiaan.

Valmistaako elämysharjoittelu kehoa ja mieltä elämän oikeisiin haasteisiin? Riippuu kai kunkin elämästä. Vaikka on minusta ihan mukavakin tietty välillä treenata niin kuin “navy seals team 6”, vaikka tosiasiassa “team diaper change” olisikin realistisempi ja “toiminnallisempi” kuvaus omista haasteistani. No köysissä kiivetessä ja piikkiaidan ali ryömiessä saa ainakin hetken elää tuota ‘vaarallista elämää’. Ja eihän erikoistilanteisiin tarkoitetusta huippukunnosta tietysti haittaakaan ole.

Rehellisesti sanoen sopiva kilpailullisuus ja leikkimielisyys, etenkin tämän päivän fitness-kulttuurissa, on ihan virkistävä ja tervetullut juttu. Vaikka eihän elämässä tietty olekaan mitään sen vakavampaa kuin fyysinen harjoittelu; sen puolesta ollaan aina valmiita uhraamaan vaikka varat ja terveys…

Elämyksellistä harjoittelua vievät tunteet ja fiilis-hormonit ja toisessa ääripäässä on varmaan se kliininen, robottimainen ja ‘tunteeton’ harjoitteluympäristö. Molemmissa on kyllä puolensa ja riskinsä myös. Löytyisköhän siitä väliltä mitään sopivaa yhdistelmää?

Pilikettä silimäkulumaan!

Tommi